Edellisestä kirjoittelustani onkin kulunut taas aikaa. Olen ollut jonkinlaisessa tylsyyden ja turhautuneisuuden tunteen vallassa, jolloin kirjoittelukaan ei ole innostanut. Mutta sillä on kuitenkin oma tehtävänsä elämässäni, se on selvä. Luin vanhaa päiväkirjaani muutama päivä sitten, ja tajusin monta asiaa sitä lukiessani. Kuten senkin, miten hyvin minulla on asiat tällä hetkellä. Jos suurin ongelmani on se, että minua ei huvita tai minulla on tylsää, ollaan kaukana oikeista ongelmista ja murheista. Tylsyys ja turhautuneisuus on alusta jollenkin uudelle, joka vielä odottaa tuloaan.
Sitten viimekirjoittelun olen tavannut muutaman kerran vanhoja työkavereitani edellisestä työpaikastani, käynyt uimassa ja keilaamassa, nauttinut hyviä ravintolaillallisia, risteillyt Ruotsiin ja takaisin, kutonut sukkia hyvällä ja tumppuja huonolla menestyksellä, kokeillut uusia reseptejä, pitänyt jouluetkot lapsilleni, joita en työ-, yms tilanteiden vuoksi näe tulevina joulupyhinä, lukenut monta kirjaa ja katsellut telkkaria. Vaikka olen noina hetkinä nauttinut ja nauranut, oppinut uutta ja saanut uusia ideoitakin mitä tulevaisuuteen tulee, tunnen olevani ja olenkin hieman hukassa. Ja se on ihan ookoo.
Etsin vielä paikkaani uudessa elämäntilanteessani, sitä se suurelta osin on. Kun kiire ja työvelvoitteet on nyt riisuttu pois jokapäiväisestä elämästäni, minulla on ollut liikaa aikaa vain olla ja olla tekemättä mitään. Etsin ehkä mielekkyyttä ja tietyllä tavalla myös uutta tarkoitusta elämääni. Tunnetta, että olen hyödyllinen ja tarpeellinen myös tässä uudessa elämäntilanteessa.
Lunta tulvillaan on piha ollut jo pari viikkoa. Valitettavasti vesisateet uhkaavat puolimetrisiä hankia jo huomenissa. Sitä ennen tyhjensimme terassin lumesta, että tulevina päivinä katolta putoava lumi ei muodosta siihen puolitoistametristä näköestettä ja katselen kirsikkapuutamme. Rakastan mustavalkoista graafista maisemaa, eikä sitä nähdäkseen tarvitse mennä edes kauas. Vilkaisu ikkunasta riittää tänään.
